Tapahtui vuonna 2000

Tämä juttu on moneen kertaan kerrottu. Lassi sanoi ihan hävettävän, kun niin monet kerrat piti karavaanareille saunassa kertoa, kun oli aina joku joka ei ollut sitä vielä kuullut. Viimeksi kun kuulin jutun, niin ihmetytti oliko ollenkaan sama tapaus, mikä meille tapahtui. Ajattelinkin kertoa sen nyt, niin kuin minä sen muistan.

Matkalla Via Baltikaa kohti Lechbrukkia

Olimme varanneet lauttaliput Helsinki -Tallinna – Helsinki, meidän perheelle Lassi, minä, Niko 17 vuotta, Volvolle ja Kafi- asuntovaunulle.
Määränpäänä 62. FICC Rally 2000 Lechbrukissa. Alkumatkaa taitettiin toisen perheen kanssa, heille sopi sama alkumatka ja oli turvallisempaa reissata porukassa. Heitä oli äiti, isä ja kaksi tytärtä. Ensimmäinen yöpyminen oli Viron puolella Lemmerannassa, sitten Latvian puolella Jurmalassa, sieltä jatkettiin matkaa kohti Kolkaa. Kartan mukaan Kolkaan mennessä rannikolla piti olla monta leirintäaluetta, eipäs vaan ollut. Sitten piti jo leiriytyä ja jäätiin varuskunta alueen aidan viereen. Silloin siellä ei ollut muuta kuin hieno niemi ja hiekkarantaa silmän kantamattomiin. Nykyään se on luonnonsuojelualuetta josta saa vuokrata tynnyrimökkejä.
Olin kuullut radiosta että Kolkan kylässä eläisi suomensukuisia Liiviläisiä (valkoisenhiekankansa, vielä 1995 heitä oli 53). Siellä oli enää jäljellä Suomitalo. Talon seinällä oli kuvia, kun Presidentti Ahtisaari oli käynyt vihkimässä talon. Kukaan ei enää tiennyt suomalaisista mitään. Jatkoimme matkaa Liettuaan Palangaan, leirintäalue oli rannassa, vähän puutteellinen, mutta kun parempaakaan ei löytynyt. Tapasimme vanhimman poikani, hän oli silloin töissä Klaipeidassa. Hän suositteli käymään Kuurin kynnäksellä Neringassa Nidassa. Kynnäkselle pääsi salmen yli pienellä autolautalla. Ajettiin ainoaa tietä Nidaan Kalingradin rajalle. Nidan takaa kukkulalta eteen avautui valtava hiekkadyyni aurinkokelloineen. Mieli teki käydä Kalingradissa, mutta viisumi maksoi maltaita. Nidassa oleva leirintäalue oli hieno, mutta tyyris. Palangassa piti pestä hiukset, mutta se piti jättää, kun lämmintä vettä oli luvassa vasta lähtöpäivänä klo 17, jos sittenkään? Jatkettiin matkaa Varsovaan, minkä jälkeen tiemme erosivat, oli ollut mukavaa ja turvallista yhdessä. Muistaakseni toinen perhe jatkoi matkaa Krakovaan ja me kohti Lechbrukia.


Kolkan ranta vuonna 2000.


Kolkan rannan ainoa muutos 13 vuodessa on rantatörmälle ilmestyneet tynnyrimökit.


Tässä leiriydyttiin 13 vuotta sitten Kolkassa, paikka ei ole muuttunut yhtään.


Neringan niemimaan hiekka-aavikkoa.


Kivipaasi Neringan niemellä.

Volvo alkoi lakkoilla

Ensimmäisen kerran Volvo pysähtyi tunnelissa Mychenin ohitustiellä ruuhka-aikaan, siinä sitten istuttiin niskat punaisena tukkona, no aikamme starttailtuamme päästiin jatkamaan matkaa Lechbrukiin.
Lechbruckissa järjestettiin sinä vuonna 62. FICC Rally. Suomalaisten alue oli virtaavan joen varressa. Joessa jäähdyteltiin leiri-isännän järjestämiä olut-tynnyreitä. Tansseja järjestettiin pienen vajan terassilla, soittajat olivat meidän omaa porukkaa, viereiseltä ranskalaisten alueelta tuli porukkaa mukaan. Veijo veti sauvakävelyä, siihenkin ranskalaiset osallistuivat innolla. Juhlateltalle oli matkaa, sinne oli järjestetty kuljetus. Lechbruk oli kodikas saksalaiskylä, kanoja ja vuohia oli pihapiirissä. Ihailin puupinoja jotka oli kuin koristeita, puut oli pinottu nätisti ikkunoiden alle ja joskus jopa ympärille.
Volvo taas lakkoili ja vietiin korjaamolle. Vuokrasimme auton ystävälliseltä vanhalta rouvalta. Kiertelimme sillä Itävallan puolella Innsbruckissa ja ympäristössä. Kun oli aika palata tuli rankka kaatosade. Vettä oli noussut tielle ja moottoritie oli suljettu, jouduimme ajelemaan kiertoteitä, olimme välillä eksyksissä. Oli surullista kun vesi oli noussut talojen pihoihin ja kellareihin, leirintäalueella monet vaunut oli veden saartamia. Palautimme auton paljon myöhässä, pelostamme huolimatta rouva oli ymmärtäväinen, eikä perinyt meiltä lisämaksua. Volvo tuli korjattuna, sitä riemua ei kestänyt kauaa, kun taas sama vika vaivasi, korjaamon pojat kävivät taas hinaamassa Volvon, alkoi olla kiire korjaamisen kanssa kun FICC Rally alkoi lähetä loppuaan. Vielä kerran Volvo tuli korjattuna, kun lähdimme viemään poikia takaisin, niin Volvopa sammui taas kerran, se jäikin sitten korjaamolle.
FICC Rally loppui, suomalaiset lähtivät kotiin, me jäimme vaunumme kanssa, ilman kulkupeliä, tyhjälle kentälle, saniteettikontit vietiin pois. Ei paljon naurattanut, käveltiin respaan kertomaan tilanteestamme. Hetkessä Saksan Karavaanareiden presidentti hurautti vaunulle ja veti vaunun varsinaiselle leirintäalueelle. Hän auttoi meitä soittamalla korjaamolle, muutenkin saimme osaksemme ääretöntä ystävällisyyttä, olen vieläkin kiitollinen kaikesta. Tarjosimme maksua ylimääräisistä päivistä, sekin oli ilmaista.


Suomalaisten leiri Lechbruckissa.


Lechbruckissa oli hieman märkää.


Suomalaiset soittajapojat.


Veijo vetää sauvakävelyryhmää.

Kotimatka alkaa

Meillä alkoi olla kiire, Nikon piti ehtiä kouluun, minulla ja Lassilla alkoivat työt. Soitimme Suomeen vakuutusyhtiöön. Sieltä meitä neuvottiin soittamaan matkahätäpalveluun, saadaksemme vuokra-auton millä vetäisimme asuntovaunun ja tavaramme Suomeen. Volvo jäi vielä korjaamolle.
Vuokraaminen ei ollutkaan niin yksinkertaista, paripäivää etsittiin tarpeeksi vahvaa koukullista autoa. Kun se vihdoin löytyi, niin sillä sai ajaa vain Ruotsiin satamaan. Oli elokuun puoliväli, kaikki lautat Saksasta Suomeen olivat täysiä. Finnjetkin oli telakalla, joskus seuraavalla viikolla olisimme päässeet jollain rahtilaivalla, mutta silloin olisimme myöhästyneet koulusta ja töistä. Koska meillä oli paikat Tallinnasta Helsinkiin, eikä meillä monilla aikaisemmilla reissuilla ollut ollut ongelmia, saimme luvan ajaa Balttian maiden läpi. Minun käskettiin lukea tarkkaan ehdot, pyysin ne englanniksi että saisin niistä jonkinlaisen tolkun. Auton tuoja tuli myöhässä, koska oli eksynyt. Kello oli jo 22.15, mies piti viedä Fyssenin asemalle juna lähti klo 23.00. Minulla oli 15 minuuttia aikaa tutustua sopimukseen, kun Lassi sillä aikaa kiersi tutustumassa autoon. Auto oli hieno tila Mersu, melko uusi ja kallis, sillä oli ajettu vain jotain 6 000 km. Kysyimme kumpaa autoon laitetaan bensaa vai dieseliä. Hänen mukaansa bensaa, kuitenkin täyttöluukussa luki diesel. Tässä kuvaus vuokraustilanteesta, meille jäi aivan liian vähän aikaa syventyä asioihin. Ajoimme vielä aamulla korjaamon kautta, varmistaaksemme olisiko ihme tapahtunut ja Volvo olisikin kunnossa. No ei ollut, kerättiin loput kamat ja lähdettiin matkaan.

Tsekin läpi Varsovaan

Ennen rajanylitystä mietimme, ettei meillä ole Green Cardia eikä mitään muitakaan matkustusasiakirjoja autolle. Soittelin Suomeen vakuutusyhtiöön. Selvisi ettemme tietenkään voi saada Suomesta vakuutusta saksalaiselle autolle, eikä tavoitettu henkilöä, joka olisi voinut meitä neuvoa. Ihmettelimme rajalla kun kaikki meni niin sutjakkaasti, tullimies käväisi papereiden kanssa takahuoneessa ja pääsimme jatkamaan matkaa. Seuraava yö nukuttiin Tsekin puolella lähellä Puolan rajaa. Leirintäalue oli epämääräisen tuntuinen. En saanut nukutuksi, vaan kyttäsin verhon takaa koko yön, ettei kukaan vaan vie tätä upeutta. Olihan siinä varashälytin mutten luottanut siihen, oli vaan sellainen kummallinen tunne. Aamulla jatkettiin matkaa, rajanylitys sujui samalla tavalla jouheasti kuin edellinenkin.
Puolan puolella olikin ruuhkaa, rekkoja oli paljon liikkeellä kun oli perjantai.
Poikkesimme pankkiin. Nostimme 5000 mk dieselin ostoon ja muihin menoihin (ei olisi pitänyt, pankissa rahat olisivat olleet tallessa). Lassi oli ulkona vartioimassa autoa ja kertoi, kuinka nuoret miehet kiersivät autoa, ihailemassa. Minä kehuin, jos voitan lotossa, sitten ostetaan tällainen auto, kyllä vaunu tulee niin kepeästi perässä. Päätimme ajaa Varsovan läpi valoisaan aikaan, näkee lukea karttaa ja katujen nimet. Hyvin onnistuttiin ajamaan kaupungin läpi, sitten löydettiin sopivasti huoltoasema missä söimme, auto ja vaunu olivat ikkunan edessä, että näimme ne kokoajan. Masut oli täynnä, tyytyväisinä jatkoimme matkaa, tyhjensimme taskut, että on mukava istua. Tarkoituksena että ajetaan niin pitkälle kuin vaan jaksamme ja löydämme turvallisen paikan yöpyä.

Kummaa kolinaa

Olimme Markin kaupunginosassa Varsovan laitakaupungilla. Takaa vaunun alta kuului kolinaa ja Lassi sanoi tunteneensa vielä töytäisyn. Vierelle ajoi punainen pikkuauto, mistä mies viittilöi että takana on jotain hämminkiä. Siinä olikin sopivasti bussipysäkki, Niko juoksi ensin katsomaan, eikä nähnyt mitään erikoista. Vierelle ajanut mies oli kuitenkin parkkeerannut johonkin ja tullut ulos, viittilöi että vaunun perällä. Oltiin kaikki kolme kontillamme kurkistelemassa vaunun alle, kun yhdistelmä lähti liikkeelle. Ensin Lassi luuli, ettei ollut vetänyt käsijarrua päälle. Niko ja mies lähtivät juoksemaan, mies hyppäsi kyytiin. Niko ehti nähdä, että siellä olikin jo kuljettaja, niin auto ja vaunu lähtivät hasardit vilkkuen, me jäätiin kuin nallit kalliolle.

Poliisi ja lähetystö

Olimme vieraassa maassa ja suurkaupungissa pimeällä kadulla. Meillä ei ollut mitään, ei rahaa, ei nimeä, ei kansalaisuutta. Kauhun tunne oli sanoin kuvaamaton, meillä ei ollut muuta kuin toisemme. Juoksin keskelle katua huutamaan Poliis, Poliis. Kadun varrella korkean aidan takaa ilmestyi nuoria miehiä, he veivät meidät pihallensa. Tyhjensivät autonsa radioromusta ja veivät meidät poliisiasemalle. Pojat eivät puhuneet sanaakaan englantia, mikä tuntui ihmeelliseltä. Toinen takoi nyrkkiä kojelautaan koko ajan. Poliisiasemalle tultua pojat häipyivät saman tien, tuntui siltä, että meidät piti saada pian pois tapahtumapaikalta.
Poliisiasemalla saimme englanninkielisen tulkin. Onneksi Niko säilytti malttinsa koska minä olin sokissa. Poliisit kirjasivat valtavia summia ylös, heidän mielestään vakuutus korvaisi meille. Yritimme saada heitä jäljittämään ja ottamaan kiinni vanua ja autoa. Poliisi sanoi että he ovat ilmoittaneet patrollille. Näytti siltä etteivät aikoneetkaan tehdä mitään asian hyväksi, autoa ja vaunua oli kuulemma mahdotonta enää löytää. Meissä iti vielä toive, jos me saisimme omaisuutemme takaisin, tuskin vaunu varkaita kiinnosti vaan se Mersu. Olimme kauhuissamme jos joudumme maksamaan Mersun. Poliisi kuitenkin lohdutteli, ettemme joudu. (Oliko heillä kokemusta? Olivatko mukana jutussa? Kolkuttaisiko omaatuntoa vähemmän?) Poliisiasemalla oli hurjaa touhua, spurgu pyrki putkaan yöksi, hänet heitettiin niska-persotteella ulos, pikku tyttö poistui naisen kanssa, mitä heille oli tehty? Poliisit veivät meidät aamuyöstä lähetystöön.

Lähetystössä olikin kalsea vastaanotto. Virkailija oli nainen, kun Lassi kysyi konsulinkyytiä, niin hän kertoi, ettei sellaista ole eikä ole koskaan ollutkaan. Silloin Lassin pinna paloi, hän uhkasi jäädä konsulaatin aulaan yöksi. Minua pelotti jos hän vaikka kutsuu poliisit ja joudumme vielä putkaan yöksi. No saimme 200 slotia mikä oli noin 300 markkaa, 100 per nuppi, enempää emme tule saamaan tapahtui mitä tahansa. Yöksi pääsimme stadionin kupeessa olevaan retkeilymajaan. Pyysin vettä, kun en uskaltanut juoda kraanavettä, nainen toi pullossa tislattua vettä ja kaksi lasia, lasit hän pyysi palauttamaan! Seuraavana aamuna palasimme lähetystöön. Nikolle oli jäänyt puhelin, saimme akun ladattua. Soitimme kotiin Timolle, oli lauantaiaamu, pojan perhe oli vielä nukkumassa. He järkyttyivät, kun kerroimme mitä oli tapahtunut. Pyysimme lähettämään rahaa, että voisimme maksaa passit, mitkä maksoivat 300 markkaa kappale, eli yhteensä 900 mk ja olivat voimassa vain 2 vuorokautta. Suomessa maksoi 10 vuoden passi 200 markkaa. Onneksi pojalla oli rahaa, hän joutui lähettämään rahat American Express Travellin toimiston kautta, joka peri kuluja 200 mk, koska etukäteistalletus eikä muukaan toiminut, soitoista huolimatta. Kun menimme passikuvaan pyysin kampaa lainaksi, sain käytetyn hiuksisen harjan. Eihän meillä ollut kuin hikiset hellevaatteet ei peseytymisvälineitä, ei lääkkeitä. Virkailija pahoitteli, ettei ollut ehtinyt käydä kaupassa joten hänellä oli tarjota teetä, vain muutama korppu viisi siivua juustoa ja pala kurkkua. Hänellä oli kova kiire saada meidät matkaan.

Timolla oli kova työ saada järjestettyä lento meille, koska vakuutusyhtiö korvaa lennon vain sairaustapauksessa tai kuoleman kohdatessa. Hienoa että lento järjestyi kaikesta huolimatta. Jos olisimme joutuneet vielä jäämään, niin emme olisi saaneet enempää apua konsulista. Olisimme kuitenkin tarvinneet suomenkielisen tulkin, Lassi tarvitsisi lääkärin ja lääkkeet, kun hänellä oli vain nitropurkki taskussa, onneksi se edes. Yöpymisen, peseytymisen, vaatteita ja vähän ehkä syötävää. Onneksi ei tarvittu.

Lento kotiin

Kentällä alkoi uusi show. Ei löytynyt luukkua mistä olisimme saaneet liput. Meitä juoksutettiin luukulta toiselle. Menimme Lotin toimistoon, siellä istui naisia rivissä tietokoneiden takana. Kun menin kysymään lippuja, tiskin takana oleva nainen levitti kätensä ja sanoi ettekö näe tämä on tietokonekeskus. No joo, näytin kuitenkin hänelle poliisin kirjoittamaa rikosilmoitusta, sen kanssa nainen lähti kauhistelemaan koko salille kuinka kauheata oli tapahtunut. Sitten hän neuvoi meidät toiselle luukulle ja sanoi että voimme palata hänen luokseen, jos emme saa lippuja sieltä, nimekseen hän sanoi Ana. Eipä lippua vaan löytynyt, palasin Anan luokse, kun hän näki meikäläisen, hänpä häipyi takahuoneeseen.

Sinne tuli myös nuori mies, hän hermostui kun naiset vain istuivat ja polttelivat tupakkaa eivätkä tehneet elettäkään palvellakseen, hän hermostui ja huusi, this is terrible place, I have ever been ja lähti lätkimään.
Soitimme Timolle ettei täältä löydy lippuja. Timo sanoi, älä lähde minnekään vaan istu siellä niin kauan että saat ne liput, hän soittaa sinne, mutta olisinhan minä saanut istua kun kaikki häipyivät. Sitten Timo soitti että meidän pitää mennä portille kun kone on lähdössä ja odottaa meitä. Ei meitä päästetty portilta eteenpäin kun ei sieltäkään löytynyt lippuja. Sinne sitten soittivat vakuutusyhtiön edustaja, Timo ja Finnairin edustaja. Sitten tuli kenttäemäntä ja huusi toimiston naisille niin että lasit helisi, naiset itkivät ja kirjoittivat meille liput. Kone oli ainakin 15 min myöhässä lähdöstä. Koneessa istuivat puolalaiset naiset niin tällättyinä, meikattuina, tupeerattuina, niin kuin siihen aikaan tapana oli. Kyllä katseet olivat paljonpuhuvat, kun näkivät keitä kone oli odottanut, me marssittiin kulahtaneissa T-paidoissa, passit ja matkalippu kädessä, eihän meillä muuta ollut. Lassi tilasi heti viskipaukun. Minulle riitti kun sain sämpylän eteeni ja Nikolle myös. Eihän me oltu syöty kun sitten viimeksi.

Viimein kotona

Timo oli lämmittänyt saunan, oli ihanaa olla kotona, kukaan ei tiedä kuinka ihanaa se oli.
Vielä oli pieniä ongelmia, vaatekaapissa oli vain pöksyjä joista oli kuminauhat venyneet, muutenkin oli otettu kuukauden reissua varten mahdollisimman paljon kampetta mukaan, eikä tietenkään huonoimmasta päästä. Reissussa on yleensä hankala pestä pyykkiä. Nikon tilanne oli kaikista onnettomin kaikki farkut ja kengät menivät vaunun mukana ja koulu oli alkamassa. Onneksi oli vielä joitakin alennusmyyntejä jäljellä. Rahat oli aika vähissä, ei ollut autoa millä liikkua, eikä ajokorttia, ei mitään millä todistaisi henkilöllisyytensä. Passi, jonka saimme Puolassa, oli mennyt vanhaksi. Silloin iski kriisi päälle, soitin kriisipuhelimeen, sain sieltä käytännön neuvoja ja muutenkin helpotti, kun siellä oli niin empaattinen ihminen. Hyvät neuvot olivat tarpeen.
Meiltä oli mennyt koko matka, ei ollut jäänyt ainoatakaan kuvaa. Niko sai korealaisilta nätin korealaisen takin, paljon pieniä muistoja, Ficc kassit ym. Kaikki tuliaisviinat jotain mainitakseni.
Eniten suretti Metsovaaran peitto jonka olin saanut 50 vuotislahjaksi. Nikolla oli uniikki Teemu Selänne t-paita, se oli kirkkaanpunainen, siinä oli selässä kuva missä Teemu ja Gretsky istuvat ketjunsa kanssa saluunassa, sellaista kun ei enää saa. Kaikkea muuta onkin sitten tullut hankittua ihan liian kanssa. Saimme kuvia tutuilta. Volvon mukana tuli FICC Rally tarra mikä on aarre meille.
Vakuutus ei korvannut vaunussa ollutta irtaimistoa, vakuutus korvasi lennon, Lassin terveyden perusteella ja saimme ostaa samanikäisen vaunun, mistä oli omavastuu 20 % siitä syystä kun vahinko oli tapahtunut itäblokin maassa. Volvo haettiin vaikka ensimmäinen hakureissu epäonnistui kun hakija sairastui matkalla. Toisella kerralla haku onnistui, mutta Volvoa ei pystyneet korjaamaan. Sen korjasi Lassin kaveri joka oli ollut Volvolla töissä. Nikolla oli ollut matkavakuutus ja hän sai sitten korvausta kameroistaan ja cd-soittimestaan ym. Kun mentiin nukkumaan, niin jonkun aikaa kummallakin, kun pistettiin silmät kiinni välkkyivät loittonevat hasardit.


Ainoa muisto, mikä tuli Volvon mukana.

Jälkipuintia

Kerroimme tapauksestamme Ilta-Sanomissa, juttu julkaistiin 28. elokuuta.
Otsikkona oli Asuntovaunu vietiin – nitropurkki jäi. Koko aukeaman juttu, kuvan kanssa.
Halusin että juttu kerrottaisiin varottavana esimerkkinä. Vaikka olisi kuinka varovainen niin pystyisikö sittenkään välttämään vahinkoa? Kun rosvot osaavat olla ovelia.

Jutun luettuaan soitti eräs mies ja kertoi kuinka heiltä oli, samassa paikassa viikkoa myöhemmin viety samalla tavalla Bemari. Keskellä päivää, pysäkillä oli ihmisiä, jotka käänsivät vain selkänsä.
He olivat joutuneet kävelemään lähetystöön. Lähetystössä oli ollut lähettilään läksiäiset ja pöydässä oli tarjottavaa, kun he pyysivät voileipää ja paria pulloa kaljaa, ei annettu. Lähettilään auto ja kuski olivat ulkopuolella joutilaana, he pyysivät että olisivat päässeet autolla toimittamaan asioitaan, ei käynyt.

Iltasanomien ”lukijan äänessä” eräs nainen ihmetteli: Eikö konsulinkyytiä voi koskaan saada? Tähän Pekka Hyvönen konsuliasioiden päällikkö ulkoministeriöstä vastasi: Konsulinkyydillä ei pääse velaksi. Vastauksessaan hän mainitsee myöskin, ettei edustusto ole hotelli tai ravintola! Eikä se myöskään voi toimia matkatoimistona.
En voinut olla vastaamatta otsikolla: Vielä konsulinkyydistä.
Jouduimme ryöstön kohteeksi Varsovassa 11.8. illalla myöhään. Varsovan poliisi vei meidät suurlähetystöön 12.8. aamuyöstä. Emmekä olleet vaille hotellipalveluja, vaan turva- ja lepopaikkaa.
Myöskään Hyvösen mainitsemaa etukäteistalletustiliä ei ollut käytettävissä. Ihmettelin samassa kirjoituksessa kuinka Suomesta palautettaville Puolan mustalaisille annettiin toimeentulotukea, että he saivat tehdä henkilökohtaisiin tarpeisiinsa ostoksia, jopa toisesta kaupasta haettiin tupakkaa kun ensimmäisessä ei ollut mieleistä merkkiä. Näin sitä pitää, toinen äärimmäisyys.

Vielä tuli lasku

Mersusta tuli, lasku kun emme olleet palauttaneet sitä, 60 000 DM. Suomen rahassa jotain 500 000 mk. Kauheeta pitääkö meidän se maksaa. Soitin vakuutusyhtiöön, onneksi meidän asioita hoiti henkilö joka aina neuvoi. Ihmettelin etteikö saksalaisia vuokra-autoja ole varkausvakuutettuja. Ei kuulemma ole kun heillä on niin paljon autoja että se tulisi niin kalliiksi, niin kannattaa menettää varkaille silloin tällöin joku auto, tulee kuitenkin halvemmaksi. Korvauksen välttämiseksi minua neuvottiin kirjoittamaan mahdollisimman tarkan selostuksen tapahtumasta matkahätäpalveluun. Mies, joka toi auton meille, ei ollut vuokrausfirman palveluksessa, enkä koskaan enää päässyt juttelemaan ensimmäiseksi vastanneen tytön kanssa. Mietimme monasti oliko jutussa jotain hämärää.
Asiat selvisi niin, ettemme joutuneet maksamaan Mersua. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Asuntovaunu ”löytyi” vuoden päästä. Se oli tyhjennetty tosi tarkkaan jopa alumiinilistat oli revitty. Runkoon oli hakattu uusi numerosarja, senkin tuomisessa rajan yli oli vaikeuksia.

teksti ja kuvat: Tuula Pietikäinen

Paluu artikkelihakemistoon