Juosten Nuorgamista Helsinkiin

Tämä juttu kertoo siitä mitä tapahtuu ja miltä tuntuu kun karavaanarielämästä mitään tietämätön juoksija laitetaan kuukaudeksi viettämään vankkurielämää halki Suomen. Iltaisin leirinuotoita ja kaasugrillin käryä, päivisin reilu maratonin mitta juosten pikitien laitaa kohti seuraavaa leiripaikkaa.

Juhlan aika
Kun 1.7.2017 Suomen ja Norjan rajalla Nuorgamin pienellä kylällä seisoi 14 juoksijaa, heillä jokaisella oli omat syynsä ja tarinansa miksi juuri he olivat aloittamassa 30 päivän mittaista Suomi100-juoksua kohti Helsinkiä. Olin ekaluokkalaisena kuunnellut isäni kertomusta hänen pomonsa juoksuseikkailuista Suomi Juoksee-tapahtumassa. Pienen pojan mieleen piirtyi kuva uljaasta seikkailijasta juoksemassa yöttömässä yössä väsymättä Lapista Helsinkiin. Mielikuvassa juoksijaa huollettiin lennossa ja vuorokausia vain vaihtui ja juoksu jatkui. Vuosia myöhemmin opin, mitä silloin vieraaksi jäänyt sana viesti tarkoittaa. Suomi juoksee tapahtumassa jokainen juoksi noin 10 kilometriä kerrallaan, ja sitten vaihdettiin juoksijaa, joita oli runsaat kymmenen. Viesti kulki noin 5 päivässä Utsjoelta Helsinkiin. Lapsuuden mielenmaisemaa ei tuo totuus viestistä kuitenkaan enää voinut muuttaa. Lapsena koettu mielikuva on selkeästi tuhat kertaa vahvempi kuin yksikään lähes nelikymppisenä koettu. Minulle 7-vuotiaana Suomi Juoksee oli yhden miehen show ja niin siinä sitten kävi 32 vuotta myöhemmin, tosin sain toteuttaa unelmani 18 muun mielettömän hienon seikkailijan kanssa.

Kyse ei missään tapauksessa ollut kilpailusta, vaan itsensä haastamisesta ja uusien elämysten hankkimisesta. Jokainen meistä neljästätoista juoksijasta oli vieraan ja tuntemattoman edessä. Olin itse tehnyt ultrajuoksuja ja Megaman-tapahtuman hyväntekeväisyyteen, jossa olin yksi kolmesta kolmen täydenmatkan triathlonin suorittajasta viikossa. Tiesin jotain itsestäni ja siitä, mitä tapahtuu kun keho väsyy, mieli kirkastuu ja matkaa on edelleen jäljellä. En toki kuitenkaan tiennyt mitään näin pitkästä matkasta.

Suomi100-juoksun idean isät olivat Markku Heino ja Teemu Kaunismäki. Idea syntyi hierojakoulun illanistujaisissa, kuten pähkähulluilla tempauksilla Suomessa on usein tapana. Juoksu hyväksyttiin viralliseksi Suomi100-hankkeeksi, joka teki siitä minulle vielä arvokkaan ja isänmaallisen lisämausteen juoksuun. Olihan tämä hyvä tapa kunnioittaa kaikkien sukupolvien työtä itsenäisyytemme eteen ja kokea rauhassa metri metriltä itsenäinen 100-vuotias Suomineito hiuskiehkuroista varpaisiin. Minä siis vietin 100-vuotisjuhlaa 30 päivän aikana maantien laidassa kesäisessä kotimaassani.

Monenlaiset vankkurit majoituskapasiteettina
Alunperin järjestäjä suunnitteli koulumajoitusta ja bussikuljetusta etappien ja majoitusten välillä. Aiemmista seikkailuistani tiesin, että reissun kovin juttu ei ole rasitus vaan levon puute. Tiesin, että päiväurakan jälkeen pitäisi päästä mahdollisimman nopeasti syömään ja lepäämään. Olin ensimmäinen, joka alkoi puhumaan asuntovaunuista ja -autoista. En tosin tiennyt oikeastaan mitään mistä puhuin. Loppujen lopuksi myös järjestäjä päätyi samaan päätelmään. Reissuun starttasi 14 juoksijaa, joista viisi naista ja yhdeksän miestä sekä viisi huollon ”poikaa”.

Järjestäjä hoiti kaksi asuntoautoa yksi pojille ja yksi tytöille. Sitten oli reissun legendaarisin ja sympaattisin asuntoauto ”Aikakone”, vanha Ducato, joka oli loistonsa kokenut jo 1990-luvulla. Poikien autossa majoittui siis yhteensä viisi, tosin Leskelän Jyrki nukkui enemmän teltassa kuin autossa (Jyrkin kokemuksista voi lukea: http://miksikukaanjuoksisi.blogspot.fi). Alkupäivinä, kun aamutuimaan vierailin poikien autossa, olin kieltämättä vähän hämmästynyt sekasotkuun ja aamuhässäkkään kun viisi miestä kiskoi samalla käytävällä kamoja niskaan jonkun tehdessä vielä aamiaista. Siinä oli linimentit ja eväsleivät sulavasti samassa sotkussa. Loppumatkasta tästäkin porukasta kehkeytyi kelpo karavaanareita ja aamut olivat huomattavasti seesteisempiä. Rutiinit hioutuivat ja jokainen löysi oman tapansa ja paikkansa siinä. Tämä auton huoltomies Teemu on jopa useaan kertaan uhannut ensitöikseen ostaa oman vankkurin, niin paljon hän ihastui tähän leirielämään. Tunnustettakoon, että kyllä minullakin hieman kuumetta vaunun ostoon heräsi, eikä ihan vähääkään.

Kabesta koti kuukaudeksi
Minä ja turkulainen menestynyt ultrajuoksija Mikko Liukka olimme muodostaneet oman tiimimme Satasammakot, jonka nimi oli johdettu Suomi100-teemasta ja Mikon perustamasta Vauhtisammakon juoksukoulusta. Olin kasvanut lapsuuteni ja nuoruuteni Helsinki Caravanin naapurissa Länsi-Vantaalla ja tunsin Muurosen Caravanyrittäjäperheen. Atso Muuronen yhdessä Kaben kanssa tarjoutui auttamaan meitä majoituksen järjestämisessä. Saimme käyttöömme uuden Kabe Ametist vaunun. Vaunuumme majoittui minun ja Mikon lisäksi huoltomiehemme ensimmäiset kaksi viikkoa Mikko ja kaksi viimeistä viikkoa Jukka. Atsolla ja Helsinki Caravanin Salmisen Tuomaksella oli lukuisia syitä, miksi he suosittelivat meille vaunua auton sijaan tähän etappireissuun. Ammattilaiset selkeästi tiesivät mistä he puhuivat. Vaunu osoittautui erinomaiseksi valinnaksi. Ensinnäkin majoituksen ja huollon erotteleminen. Kun huoltoauto reissasi pätkällä, pystyi Mikko, joka juoksi lähes kaikki päivät minua nopeammin torkahtamaan vaunussa. Toisaalta vaunussa oli ylelliset tilat liikkua ja toimia. Vaunun sai aseteltua siten, että se ei keinunut yöllä kun joku meistä kolmesta halusi vessaan. Nopeasti myös juoksun alussa huomasimme kuinka tärkeää oli saada vaunu täysin pimeäksi. Kun Utsjoen aurinko paistoi keskiyöllä suoraan ikkunasta sisään, oli luksusta vetää pimennysverhot ja samettinen väliverho takaosan nukkumaosastomme eteen ja vaipua täydelliseen tiedottomuuteen siitä, mistä naapuriautoissa saatiin kokea. En ole 15 vuoteen nukkunut näin hyvin ja tasaisen pitkiä yöunia kuin nukuin koko heinäkuun. Vietimme aika kurinalaista elämää tietoisena siitä, että illalla ei voi roikkua somessa yli kymmeneen ja petiin mentiin unta odottelemaan melatoniininappi kielen alla. Reissussa meillä juoksijoilla oli vain kolme tehtävää; juosta, syödä ja nukkua. Huolto passasi, paapoi ja helli meitä, eikä meidän tarvinnut tehdä, tietää, ymmärtää eikä osata mitään muuta kuin nuo mainitut asiat. Silti varmasti kuulostaa kummalliselta, että sanon olleeni erittäin levännyt ja rentoutunut kun aloitin päivä urakan jälkeen työt, mutta kroppa raatoi – mieli lepäsi.

Sammakonpesässä nukuttaa hyvin
Ei liene salaisuus, että osa juoksijoista oli meille kateellisia Kabestamme. ”Oho, jopas on, onko teillä noin leveät sängyt, mitä onko täällä oikeesti kuivauskaappi, hä saatteko te tonkin pimeeksi, mitä onko muka tossakin säilytyslokero, mikä toi keskustietokone on...” sekä muita hämmästyneitä kommentteja kuulimme alkupäivinä kun muut tulivat vierailemaan Sammakonpesässä tai kutuluolassa, kuten Putkisaaren Sami vaunumme nimesi tiiminimeemme viitaten. Ehkä tuossa lempinimessä oli myös pieni haiku kateudesta pimeisiin, hiljaisiin ja tasalämpöisiin yöuniin. Nauran vieläkin jälkeenpäin kun muistelen aamua Oulun eteläpuolella kun Heli kertoi heränneensä heidän Aikakoneessaan siihen, että vettä tippuu suuhun ja Janne oli kiivennyt katolle teippaamaan kattoikkunan tiivisteitä. Aikakone nimi syntyi tuolle Ducatoalusteiselle asumukselle siitä, että Videnin Miran sponsori oli Aikasyke ja heidän teippinsä peitti auton molemmat kyljet. Tästä kyseisen auton eräs asukki Perttulan Mikko väänsi lempinimen Aikakone ja se meidän muiden mielestä kyllä hyvin sopi tuolle persoonalliselle autolle – tervetuloa aikakoneella 1990-luvulle. Viimeisenä päivänä tuon tiimin huoltomies Jani laittoi kuvan yhteiseen someryhmäämme, jossa hän todisti päässeensä yhden auton ohi Aikakoneella, joku kyllä väitti kyseessä olleen mopoauto, mutta sekin kuulemma laskettiin tässä tapauksessa.

Valmistelut ja hyvä perehdytys keskiössä
Meidän tutustuminen Sammakonpesäämme alkoi kahden tunnin luovutusesittelyllä. Helsinki Caravanin Salmisen Tuomas kävi minulle vaunun läpi nappi napilta kuultuaan, että ymmärrän asuntovaunuilusta yhtä paljon kuin kotieläin matematiikasta. Minusta tulikin sitten meidän vaunuekspertti, varsinainen ekspertti, mutta olihan minulla aivan ripaus enemmän tietoa kuin Mikoilla tai Jukalla. Tuo perehdyttäminen oli kullan arvoista tulevina päivinä, jotta tutustuimme nopeasti kesäkotiimme. Koti siitä totisesti tulikin. Olen allerginen todella monelle asialle. Kun keho tottui uuden vaunun tuoksuihin oli se kuin olisi ollut kotona ilman mitään reaktiota, joita muuten saan jokaisessa hotellissa pesuaineista, kokolattiamatoista, edellisen asukkaan hajusteista jne. Sen lisäksi kodin Sammakonpesästä teki se, että tavarat löysivät nopeasti omat paikkansa. Atso opasti, että ei missään nimessä mitään pusseja ja nyssäköitä vaan kamat heti hyllyihin, kaappeihin ja oikeille paikoilleen. Siihen käytimme rauhassa aikaa ensimmäisen illan ja se kannatti. Mikko tosin kokeili vielä vähän kassielämää alkuun, mutta purki viimeisenkin vaatekassin Sodankylässä.

Lähtiessämme Vantaalta Helsinki Caravanilta kohti pohjoista teimme ensimmäisen pysähdyksen jo Jumbossa ruokakauppaan. Ostimme mausteet, pastat, kauraryynit jne. Eli täytimme ruokakaapit, pakasteen ja jääkaapin. Teimme reissussa ruokaa vaunussa lähes joka päivä. Puuron keitimme joka aamu. Illalla huoltomiehemme laittoi ryynit turpoamaan valmiiksi kattilaan ja aamulla ensimmäinen herännyt napsautti kaasulevyn päälle. Kahvin keitimme pressokeittimellä. Minä askartelin vielä eväsleivät ja pullanpalat evääksi päivälle mukaan. Aamutoimissa meni noin tunti kun ei pidetty turhaa kiirettä. Haarojen rasvaus ja jalkojen huolto olivat normaalista leirielämästä poikkeavia aamutoimia - tulevaa juoksutaipaletta valmistavia. Illalla keitettiin pastaa, paistettiin kanaa ja grillattiin ulkogrillillä makkaraa.

Äidit ovat huolehtivaisia, vaikka poika olisi nelikymppinen. Äitini nimittäin soitti minulle kun olimme juosseet 500 kilometriä, että mitenköhän on, muistatko syödä riittävästi. Luettelin hänelle seuraavaan listan: aamupuuro, päivällä 4 pullanpalaa ja kuusi leipää, illalla 4 lautasellista pastaa, 3 alkoholitonta olutta kyytipojaksi, iltapalaksi levy suklaata, pussi karkkia ja litra jäätelöä sekä vähän sipsejä ja keksejä. Äiti tuumasi, että ei koko viikon ruokalistaa tarvitse luetella, mutta olin vain kertonut hänelle edellisen päivän eväät. Suunto Spartan Ultra -urheilukelloni näytti satakaksi tuhatta ylimääräistä menetettyä kilokaloria retken jälkeen. Vaikka söin kyltäytymiseen asti karkkia ja herkkuja iltaisin, menetin 6,2 kiloa painoa.

Emme kaivanneet koko matkallamme vaunuumme mitään sellaista mitä kotona olisi ollut paremmin. Leiriydyimme pääosin leirintäalueille. Operoimme aina yhdestä paikasta kahdesta neljään päivää ennen kuin muutimme taas leiripaikkaamme. Raskaimpia päiviä olivat aina muuttopäivä ja sitä seurannut. Muuttopäivänä ajoimme siis noin 100 kilometriä eteenpäin ja leiriydyimme. Aamulla palasimme edellisen päivän maaliin, joka oli kyseisen päivän lähtö. Näin juoksimme kohti vaunua ja sen ohi, kunnes taas oli aika muuttaa.

Yksitoista yöpaikkaa kuukauden aikana
Saimme huomata kuinka erilaisia leirintäalueet ovat eri puolilla Suomea. Olen listannut majapaikkamme ja niistä mieleen jääneet muutamat asiat tämän jutun yhteyteen. Meille leirintäalueelta nousi tärkeään arvoon se, että alue oli rauhallinen ja tarjosi jo alkuillasta rauhoittumismahdollisuuden. Lisäksi pesu- ja tiskaustilojen siisteyttä osasimme arvostaa ja annoimme leirintäalueelle muistoksi buffihuivin, mikäli olimme viihtyneet. Pesukoneen ja kuivausrummun olemassaolo oli erittäin tärkeää. Niiden käytön hinta oli kokemuksemme mukaan sidottu ihan suoraan tähtien asentoon, niin erilaista hinnoittelupolitiikkaa näimme.

Emolahdessa amerikkalainen juoksijaystävämme Rebekah Thomas järjesti nuotiopaikalla mukavan iltahetken kun grillasimme vaahtokarkkeja ja pääsimme rantasaunaan ja iltauinnille. Itse en ollut kovin innostunut iltaisin saunomaan kun päivän olin hikoillut nelostiellä, se riitti minulle. Koska muut reissasivat kolmella asuntoautolla, he yöpyivät lähellä lähtö ja maalipaikkoja, joten emme olleet joka yö aina samassa paikassa. Silloin kun olimme, niinä iltoina otimme seurastamme ilon irti ja istuimme jonkun autossa, vaunussa tai campingin tiloissa kertaamassa kokemuksiamme. Paljon nautimme jenkkiystävämme ja saksanpojan Jullen ihmettelyistä kotimaatamme kohtaan. Eija opetti Laajavuoren yhteisissä tiloissa huolto-Teemua tanssimaan ja Juuso tuli juoksemaan sadannen maratoninsa Jyväskylään ja tarjosi meille kakkua hyppyrimäkien kupeessa.

Kympin kahvit ja reipas käden heilautus
Nuorgamista lähdettäessä ensimmäisen tunnin aikana tuli vastaan kolme autoa. Konginkankaalla niitä tuli saman verran vastaan kahdessa sekunnissa ja valtaosa niistä oli rekkoja tai teitä arvon vankkuristit. Uskokaa, että on pelottavaa hoippua vähillä energioilla olemattoman pientareen päällä kun korvan vierestä puhaltaa katkeamaton autojono. Tämä oli juoksuelämyksemme ainoa negatiivinen puoli. En suosittele kenellekään nelostien vartta juoksemiseen. Siinä vaaditaan melkoisia hermoja ja hyvää meditaatiotaitoa. Pahimmat välit olivat Simosta Kemiin ja Konginkankaalta Jyväskylään. Maisemat eivät ole hullummat, mutta liikenne on melkoista kesäloma-aikaan heinäkuussa. Kehitin alkupäivinä jo kiittämistavan niille autoilijoille, jotka väistivät ja antoivat meille juoksijoille mielenrauhaa hyvissä ajoin. Jos auto väisti lähelle keskiviivaa, heilautin kättä ranneheilahduksella. Jos auto meni viivan päälle, nostin kättä 90 asteen kulmaan. Jos auto siirtyi mahdollisuuksien mukaan vastaantulevan kaistalle, nostin käden korkealle ja joskus kumarsin vauhdissa. Kun tieto tempauksestamme kiiri julkisuuteen, moni autoilija tööttäsi, moikkasi tai näytti peukkua. Ehdottomasti parhaiten tilaa tekivät rekkakuskit ja karavaanarit. Kaikille karavaanareille moikkasimme joka tapauksessa, olimmehan sellaisia itsekin. Eli jos olit kesällä heinäkuussa reissulla nelostiellä ja sinua moikkasi vastaan tullut juoksija, nyt tiedät keitä he olivat.

30 maratonia putkeen
Juoksimme 30 päivää peräkkäin. Meillä ei ollut yhtään lepopäivää. Lyhyin päivämatka oli 43 kilometriä, pisin 57. Eniten käytin aikaa pisimpänä päivänä (päivä 28) 9 tuntia 47 minuuttia taukoineen ja vähiten päivänä nro 18, jolloin noin 44 kilometriä taittui minulta 4 tuntiin ja seitsemään minuuttiin. Olin yksi juoksuporukkamme hitain, eli tulin häntäpäässä lähes joka päivä maaliin. Olin luonut valmentajani Seppo Leinosen ja mm. Suomen maratonjuoksun Grand Old Manin Kalevi Saukkosen kanssa strategian, jossa viikossa tuli kaksi reippaampaa päivää, kaksi erittäin hidasta ja kolme siltä väliltä. Pystyin noudattamaan tätä suunnitelmaa koko matkan ajan. Lisäksi olin päättänyt, että en paina itseäni rajalle juoksussa, koska olin kesälomalla ja paluu töihin oli heti juoksu-urakan jälkeen. Minä otin jokaisen juoksupäivän lomapäivän seikkailuna. Perusrytmi oli seuraavanlainen: ensimmäinen kymppi hölkäten vähän reippaammin ja sitten poikien asuntoautoon aamukahville ja nisupulnisupullalle. Puolimaratonin kohdalla alkoholiton kalja ja voileipä ja taas istuttiin hetki kertoilemassa huollolle mitä oli edellisellä pätkällä koettu ja päinvastoin. Jos kyseessä oli pitkä päivä söin lämmintä ruokaa kolmenkympin kohdilla. Yleensä ruoka oli maksalaatikkoa, rusinoilla tietysti. Tästä sitten köpötellen maaliin. Useasti tällä viimeisellä etapilla Samin kanssa kävelimme ja höpöttelimme niitä näitä, jos tie salli. Kyllä oli juhlaa kun huolto tiesi kertoa, että kohta alkaa kävelytietä, se tiesi sitä, että pystyimme juoksemaan porukassa ja rauhassa juttelemaan eikä tarvinnut autoista välittää.

Luhangassa juoksimme aamutuimaan Rebekahin ja Samin kanssa vanhan kyläkaupan ohi. Bekka kysyi, että mikä tuo on. ”No pitäiskö mennä shoppailemaan” Sami totesi ja niin me astuttiin sisään. Kaupan aulassa istui ukkokööri kahvilla. Pöydässä oli kakkua, mutta tunnelma ei ollut kovin hilpeä. Kassakoneen takana istui työmiehen näköinen isäntä, joka kertoi että vaimon terveys oli pettänyt ja kauppa oli viimeistä päivää auki. Sami tarjosi meille pullakahvit tässä viehättävässä kyläkaupassa, jonka mukana yhden aikakauden loppumista saimme olla todistamassa. Jatkoimme kahvien jälkeen juoksua ja selitimme Bekkalle äsken kuulemiamme tarinoita.

Kamelin selkää katkaistaan
Maaliin Senaatintorille Paavo Nurmen patsaan kautta 30.7. saapui minun osaltani pääosin kivuton ja reippaalla mielellä oleva iloinen lomalainen takanaan 1 390 kilometriä 30 päivässä omin jaloin. Ihmiset olivat odottaneet kärsivää ja riutunutta miehen varjoa saapuvaksi Suurkirkon kupeeseen. Tämän muumion olisitte nähneet neljännen päivän iltana Utsjoella. Jalkani olivat silloin niin jäykät, että tulin vaunustamme ulos peruuttamalla. Joka paikkaa kolotti ja särki, eikä energiatasoissa ollut hurraamista. Ensimmäinen viikko oli todellista kamelinselän katkaisua. Silloin porukastamme erilaisten vammojen takia putosikin pois neljä juoksijaa. Viides joutui keskeyttämään viimeisellä viikolla, muut yhdeksän pääsivät maaliin lähes ehjinä. Minulla kipeytyi vasemman jalan jalkaterä; ilmeisesti siihen tuli jokin rasitusperäinen tulehdus. Harmittavaa toki oli se, että kipu alkoi Kemissä. Aamun ensikilometrit olivat aina vaikeimpia. Yritin keskittää kaiken voimani kivun sietoon ja muut juoksijat oppivatkin olemaan puhumatta minulle ensimmäisen kolmen kilometrin aikana, sitten kipu helpotti ja antoi jotenkin periksi, turtui.

Ihmiskroppa tottuu ihmeellisesti jatkuvaan rasitukseen
Toinen juoksuviikko oli huomattavasti ensimmäistä helpompi. Kroppa alkoi tottumaan, lihakset pehmenivät ja ruoka maistui. Kelit myös tasoittuivat. Ensimmäinen viikko oli melkoista säiden ilotulitusta. Kolme ensimmäistä päivää nautittiin kesän helle-ennätyksistä Kevolla +25-27. Neljännen päivän lähdössä mittari näytti +2 ja lämpötila nousi päivällä +4 asteeseen ja kokopäivän satoi. Minä tosin pidin sadepäivistä. Juoksureppu painoineen lämmitti sen verran selässä, että oli huomattavasti mukavampaa juosta +15 kelissä kuin hellesäässä. Tämän kesän sateinen ja viileä sää siis sopi oikein hyvin juoksuhommaan. Yritin pitää itselläni yllä iloista ja huumoripitoista mieltä, matkan teko ei saanut tuntua kärsimykseltä. Olimmehan itse halunneet ja unelmoineet tästä reissusta, tämän tuli olla pääosin kivaa, muuten retkestä olisi tullut aivan liian raskasta. Mietimme Mikon kanssa joskus, että millainenkohan tämä matka olisi, jos kyseessä olisi ollut kilpailu – aivan toisenlainen. Nyt matkaa tehtiin yhdessä Suomi100-teeman mukaisesti. Autettiin toisiamme ja oltiin huolissamme milloin kenestäkin. Myös minusta oltiin monesti huolissaan ja se tuntui turvalliselta ja mukavalta. Huolto soitti ja tekstasi heti, jos miestä ei heti alkanut näkymään.

Viikot kolme ja neljä menivät jo rutiinilla. Ystävät rikkoivat välillä rutinoituja ja hieman tylsiä juoksutaipaleita ilmestymällä yllättäen pätkälle juoksemaan kanssamme. Suurin ystäväporukka odotti viimeisen päivän aamuna Mäntsälän eteläpuolella noin 50 kilometriä Helsingistä pohjoiseen. Viimeinen juoksupäivä oli kuin juhlaa. Pitkäaikainen triathlonharrastuskaverini Kytölän Hannu tarjoutui vielä kantamaan reppuni viimeisenä päivänä ja olo oli kuin painoliivistään kevennetyllä sukeltajalla. Olin kuvitellut, että maalissa puhkeaisin kyyneliin ja kokisin hirmuisen endorfiiniryöpyn. Olin tainnut iloita tästä juoksusta jokaisena kuukauden päivänä, eikä maalissa syntynyt mitään erikoista fiilistä. Toki olin erittäin ylpeä itsestäni. Olin ykköstyypin diabeetikkona liittynyt harvalukuiseen joukkoon. Meitä ennen Suomen päästä päähän, joko Helsinkiin tai Hankoon, oli omin jaloin Lapista asti saapunut vain seitsemän henkilöä. Nyt siihen joukkoon lisäkseni liittyivät: Heli Lehtinen (Tku), Rebekah Thomas (USA), Mikko Liukka (Tku), Janne Korpela (Forssa), Mikko Perttula (Hämeenkoski), Julian Aull (GER), Jyrki Leskelä (Oulu) ja Sami Putkisaari (Tre).

Minustako karavaanari?
Kuukauden aikana asuntovaunustamme ehti muodostua kotimme. Minulla ei ollut yhtään kiire omaan sänkyyn yöksi. Olisin voinut jatkaa karavaanarielämää vaikka kuinka pitkään. Meille tämä oli yksi seikkailu, monelle teistä karavaanarielämä on jokakesäistä herkkua. Olen teille kateellinen siitä vapauden tunteesta, yhteisöllisyydestä sekä mahdollisuudesta kokea lyhyessä ajassa niin monenlaista olemalla silti kokoajan kotona. Tämä viimeksi mainittu korostuu kokemuksessani eniten kun vertaan aiempia kokemuksiani hotelleissa ja motelleissa reissaamiseen. Edullisuuden lisäksi on erittäin rentouttavaa palata päivän koitoksista tuttuun ja turvalliseen pesään yöksi. Seuraavana päivänä voi taas siirtää kotinsa uusiin seikkailuihin. Morjestetaan jatkossakin kun tavataan. Eikä sitä tiedä vaikka nähtäisiin tulevaisuudessa leirintäalueilla tai tienpäällä, silloin minullakin olisi oma vankkuri alla.

Yöpymispaikkamme 30.6 – 30.7.2017 juoksumatkalla Nuorgamista Helsinkiin
Camping Lapinkylä Utsjoki – kolme yötä
erittäin siistiä ja ystävällinen palvelu, tien toisella puolella kauppa. Tenojoki kivenheiton päässä.
Lomakylä Inari – kolme yötä
keidas keskellä Lappia, kaikki nykyaikaiset palvelut nettiyhteydestä alkaen. Saunaa kehuttiin erinomaiseksi. Erittäin hienolla paikalla Inarinjärven rannalla.
Tankavaaran kultakylä – kaksi yötä
tämä oli heikoin majoituspaikkamme matkallamme. Yleiset tilat olivat epäsiistit ja opasteet sekavat, palvelu myös hieman outoa. Onneksi tämä oli poikkeus.
Nilimella Camping Utsjoki – kolme yötä
saimme vaunun pensasaidalla eristettyyn loossiin. Muut juoksukaverimme tulivat kahdeksi yöksi tähän myös. Meillä oli muutaman loossin kolhoosi ja mukava leiri. Alueella oli baari, jossa huollon pojat kävivät musavisassa voittamassa palkintoja. Yhteiset tilat olivat niin siistit, että vessan lattialta olisi voinut syödä. Jätteiden kierrätys ja kemiallisten vessojen tyhjennys sekä veden tankkaus olivat hoidettu erinomaisen hyvin.
Ounaskoksi Camping Rovaniemi – kaksi yötä
upealla paikalla ihan Jätkänkynttilän vieressä. Halvin pesukone+kuivausrumpu vuokra ja mukava kahvio. Hieman rauhaton johtuen takana olleesta tiestä ja aivan täydestä alueesta.
Kalakasvattamon pihalla Itäpuolen tiellä Rovaniemen eteläpuolella - yksi yö
kalarehu haisi ja mäkäräiset vaivasivat yöllä pusikossa käyvää, muuten rauhallinen paikka. Lupa kysyttiin omistajalta, joka antoi sen sillä ehdolla, että emme sotke emmekä roskaa – no emme tietystikään, eihän se kuulu karavaanarien tapoihin, jollaiset meistä kehkeytyi tämän kuukauden aikana.
Pohjanranta Camping Keminmaa – kolme yötä
Väyrysen Paavon Campingalue. Todella monipuolinen. Kylpylään pääsi vitosella, kajakkeja sai lainata ilmaiseksi, saunaan pääsi ilmaiseksi ja yhteiset tilat olivat todella isot. Leirimaksuun kuului tanssilippu lauantain tansseihin. Meillä ei valitettavasti ollut enää paukkuja iltahippoihin. Pihassa ollut paanukirkko ihmetytti ulkomaalaisia vieraitamme ja siinä oli itsekin kiva pysähtyä hetkeksi hiljentymään.
Ystäviemme Sinikan ja Jorman pihalla Haukiputaalla – neljä yötä
Haukiputaalaiset ystävämme elivät koko juoksuretkemme hengessä mukana ja kun lähestyimme Oulua oli aika selvää, että majoittuisimme heidän pihalleen. Tämä ylellinen leirintäalue kaikkine veneretkipalveluineen ei valitettavasti ole kaikkien matkaajien saatavilla. Tämä kuitenkin osoitti kuinka toimivaa vaunulla olisi myös mennä sukulaisiin tai kavereille. Aamulla ja illalla oli ihan omat tutut rutiinit ja yöllä tutuksi tullut nukkumapaikka ja molemmat porukat saivat elää omaa elämäänsä. Alkuiltaisin kokoonnuttiin taloon sisälle ja jaettiin päivän kokemuksia ja käytiin saunassa. Sinikka oli ystävällisesti pessyt päivisin meidän vaatteitamme ja olimme aivan hemmoteltuja. Täällä myös leikkasin lenkkareistani kärjet pois, jotta 2,5 numeroa kasvaneet jalkani mahtuivat kenkiin – kikka toimii hyvin, kengän kärjet ovat tarpeettomat asfalttijuoksussa.
Emolahti Pyhäsalmella – kolme yötä
Emolahdessa riitti ihmettelemistä. Ravintolan ja miniautoradan lisäksi alueella oli niin aaseja, alpakoita kuin kanojakin. Nautimme täällä kaksi mukavaa yhteistä iltaa. Tyttöystäväni Päivi vieraili luonamme ja paistoi ison kasan lättyjä, joita vaunussamme kävi herkuttelemassa moni juoksija. Toisena iltana Rebekah järjesti ikimuistoisen nuotioillan vaahtokarkkeineen. Tällä alueella alueen isäntä oli golfautoineen näkyvästi esillä ja se toi vieraanvaraisen ja turvallisen tunteen, alueesta pidettiin todella hyvää huolta.
Laajavuori Caravan Jyväskylä – neljä yötä
Meluisa johtuen ehkä siitä, että MM-rallit alkoivat samana päivänä kun me poistuimme alueelta. Osin häiriö johtui siitä, että aidan takana oli autoräppääjien suosima maantie. Yötä myöden teinicorollat suhasivat Sammakonpesän ohitse poppia luukuttaen. Alueen palveluaspekti oli kotoisin itänaapurista ja siksi osa meistä ei leiriytynyt useampiaöitä alueella. Respa suoraan sanoen kiukutteli päin asiakkaiden naamaa. Yleiset tilat olivat siistit ja mukavat. Plussaa sai iso lepotila ja siisti hyvin varusteltu keittiö.
Lahdessa ravintola Lokin pihalla – kolme yötä
Thriathlon tuttuni Markon omistama Ravintola Lokki ja sen parkkipaikka tarjosivat Lahden keskustan tuntumassa reissun viimeisten öiden leirintäpaikan. Pelkäsin, että viikonloppuna nuoriso kerääntyisi satamaan juopottelemaan ja metelöimään. Olin väärässä, tämä paikka niin kuin viereinen varsinainen karavaanarialue, matkasataman alue, olivat rauhallisia ja siistejä paikkoja leiriytyä. Ravintola Lokin kesäinen grillibuffet houkutteli meidän lisäksi monia kesälomalaisia nauttimaan kauniista kesäilloista ja erinomaisesta ruuasta. Lokki on vierailun arvoinen paikka niin ruuan, maiseman kuin hintatasonkin perusteella.

Kabe Ametist 560 GLE aka Sammakonpesä
Tässä muutama seikka, joiden perusteella juuri tämä vaunu sai meiltä tällaiseen urheiluelämään liittyvään käyttöön paljon kiitosta:
- vaunussa oli todella paljon säilytystilaa, joka oli viisaasti jaettu eri käyttötarkoituksiin.
- keittiö oli toimiva, siinä oli helppo valmistaa ruokaa samaan aikaan kun joku muu teki jotain muuta. Ruuan valmistus ei tukkinut koko vaunua ja lamauttanut sen käyttöä. Osassa autoista näin näytti käyvän kapeiden käytävien vuoksi.
- pakastelokero oli todella hyvä ja riittävän iso. Tässä säilytimme mm. kylmägeelipussimme, joilla ehkäisimme alkavia lihastulehduksia.
- erittäin hyvät pimennysverhot
- suuret sängyt 120 cm leveät pehmeillä patjoilla
- hyvä äänieristys, pienet ihmisäänet eivät kuuluneet ikkunoidenkaan läpi
- toisen sängyn alla olevaan suureen säilytystilaan pääsi ulkoa. Täällä säilytimme mm. lenkkareita ja energiapatukoitamme.
- vaunussa oli suksiluukku. Tässä säilytimme retkisuihkuamme, jota käytimme silloin kun juoksun jälkeen ei heti päässyt pesulle.

TEKSTI: JUHA NURMELA, KUVAT: MIKKO NURMELA, JUKKA ASUMAA, TEEMU KAUNISMÄKI, PÄIVI KAINULAINEN, JUHA NURMELA


Neljäs päivä. Mukana myös tsempparijuoksijoita mm. Nuorgam-Hanko-juoksun 2014 juossut Pasi Koskinen (punainen lippalakki). Suomi100-juoksun juoksijat vasemmalta oikealle (koko matkan selvittäneet merkattu*) 1*Julian Aull, 2. Ari Aaltonen, 3*Mikko Liukka, 4*Rebekah Thomas, 5*Jupe Nurmela, 6*Sami Putkisaari (Ilveksen lippu vain näkyy), 7 Eija Krook, 8* Heli Lehtinen, 9*Janne Korpela, 10*Mikko Perttula, 12 Markku Heino, 13*Jyrki Leskelä. Kuvasta puuttuvat Mira Viden ja Marianna Zaikova.


Karavaanimme ehdottomasti sympaattisin menopeli oli Fiat-Dethleffs matkailuauto aka Aikakone, johon tässä kuvassa Mira Viden nojailee toisen juoksupäivän huollossa. Tämän vankkurin ohjastajasta, Janista, kehkeyti oikea asuntoauton sielun tulkki. Aikakoneeseen oli sattunut majoittumaan nopeimmat juoksijat, joten joku vääräleuka totesikin, että kyllä nuo Heli, Janne ja Mikko varmasti pääsevät Helsinkiin, mutta pääseeköhän aikakone. Kyllä se pääsi tosin muutaman patentin ja useamman jäähdytysnestelitran lisäyksen jälkeen.


Teemu Kaunismäki teki meille joka ilta ravisteluhieronnan heti juoksun jälkeen. Tässä meikäläinen Teemun käsittelyssä nelostien varressa Olhavalla.


Emolahti Pyhäsalmi: Rebekah Thomas, Teemu Kaunismäki (huolto+hieronta), Eija Krook, Sami Putkisaari aka Ilveksen miäs, Julian Aull aka saksanpoika, Jupe Nurmela

Hakemistoon